teksti & kuvat: Laura Lindeman

MUDIN KANSSA AD-KOKEESSA

"Kestävyyskokeen tarkoitus on todistaa, että koira pystyy suoriutumaan määrätyn asteisesta ruumiillisesta rasituksesta osoittamatta jälkeenpäin huomattavia väsymyksen merkkejä. Koiran ruumiinrakenteesta johtuen voidaan vaadittava rasitus suorittaa vain juosten."

lainaus SPL.fi

AD-kokeessa koira juoksee 20 kilometrin matkan noin 12 - 15 kilometrin tuntivauhtia ohjaajan pyöräillessä. Ohjaajan liikkumista ei ymmärtääkseni määrätä koeohjeessa muutoin kuin vauhdin osalta, ja huhut kertookin että joku olisi juossut itse tuon matkan koiransa rinnalla. AD-koe on rodunomainen koe vain muutamalle rodulle. Titteli on siten mudeilla epävirallinen eikä Kennelliitto tallenna tulosta Koiranettiin.

Osallistuin Luksin kanssa AD-kokeeseen 2.10.2010 Imatralla. Samassa kokeessa kanssamme olivat Nina & Helmi (Black Wizard's Basic Element). Suomessa on aiemmin suorittanut AD-kokeen vain yksi mudi, Veikko (Takkutukan Teräsmies). Mitään erikoista syytä kokeeseen osallistumiseen ei ollut, eihän siitä ole mitään "hyötyäkään".

Kesällä oli tarkoitus pyöräillä paljon, mutta helteet vaikeuttivat kaikkea liikkumista ja liikunta oli pitkän aikaa pelkkää uimista. Syksyllä sitten alettiin taas pyöräilemään. Koematkan ajoin kokeeksi muutaman kerran, mutta pääasiassa poljimme 5-10km matkaa hiekkatiellä ja koira irti. Välillä tassujen karaistumisen vuoksi asvaltillakin. Kytkettynä juokseminen on opetettu Luksille jo aiemmin, joten sitä ei tarvinnut sen kummemmin kertailla. Viikossa oli keskimäärin ehkä muutama pyöräreissu. Hyvä pohjakunto (irtolenkit metsässä, uinti, ym) varmasti auttaa, mutta kytkettynä määrättyä, tasaista vauhtia juokseminen pitkän aikaa on mielestäni kovin erilaista liikuntaa kuin vaikkapa kaverikoiran kanssa spurttailu, joten ihan kylmiltään ei kannata AD-kokeeseen mennä. Toisaalta en itse näe 20km pyöräilyä ihmiselle tai juoksua koiralle läheskään vastaavana kuin vaikkapa ihmisten maraton, johon oikeasti ehdottomasti pitää treenata jaksaakseen. Enemmän ehkä niin päin, että kyllä sen 20km tempaisee, mutta ennelta treenaamaton voi olla aika jumissa seuraavana päivänä. Se ei ole tarkoitus.

Koepäivänä oltiin Luksin kanssa paikalla aika ajoissa, mutta onneksi oli Nina & Helmikin, joten ehdittiin käyttää koiria vähän jonkun lammen rannassa juoksemassa. Olen tosi huono arvioimaan aikaa ja yhtä huono luottamaan navigaattorin arvioituun matka-aikaan, joten olen aina hirveän ajoissa kokeissa. Stressasi, vaikka ei pitäisi olla mitään stressattavaa.

Sää oli loistava, ei tainnut juuri tuulla, plussaa joku 5-10 astetta ja poutaista. Kokoonnuttiin ensin parkkipaikalle, missä katsottiin koirien paperit. Siitä siirryttiin autoilla jokunen kilometri koululle, mistä tapahtui lähtö. Ennen matkaan pääsemistä suoritettiin SPL:n kokeissa pakollinen "välinpitämättömyyskoe", jossa käveltiin kahdeksikko ihmisryhmässä ja siitä tuomarin luo. Koira piti olla löysällä remmillä ei-käskyn-alla, tosin jotkut tekivät sen seurauttamallakin, eikä siitä huomautettu. Tuomari tarkisti sirun. Luksilta sitä ei taaskaan meinannut löytyä, eikä ihme, kun sitä on aina etsitty vasemmalta niskasta ja se onkin vaeltanut ihan keskelle niskaa! Tietääpähän jatkossa neuvoa paremmat koordinaatit, niin ehkä mudikaan ei niin hermostu, kun se skannaaminen kestää ja kestää...

Sitten järjestäytyminen numerojärkkään. Meidän lisäksi kokeessa oli neljä saksanpaimenkoiraa, dobermanni ja belgitervu. Olin tokavika, N & H viimeinen. Edessä ajavaa autoa ei saa ohittaa ja viimeisenä tulevan auton taakse ei parane jäädä. Ihan nenä kiinni edellisen persuksissa ei tarvitse tai edes saa polkea, mutta pidettävä kuitenkin huolta ettei välimatkat veny turhan isoiksikaan. Minusta tämä ohjeistus oli ärsyttävän ympäripyöreää, ja lopulta ajoin, ja niin ajoi muutkin, tosi lähekkäin. Luksi veti kuin hinaaja, mitä se ei oikeastaan ole treeneissä tehnyt, joten minulla alkoi pian särkeä siihen käteen jossa pidin remmiä kiinni. Eipähän paljoa tarvinnut itse polkea. Ylämäissä toki autoin, mutta alamäissä sai vastaavasti seistä jarruilla ja muistuttaa koiraakin "jarruta"-käskyllä. Etuauto ajoi tasaista vauhtia ihan koko ajan. En ymmärrä, miksei se voinut alamäissä kaasuttaa sen vertaa, että pyöräilijät olisi saaneet painella kanssa jarruttamatta! Eka 8km pätkä meni aika nopeasti, sen jälkeen oli tauko, jonka aikana koiria sai kävelyttää tarpeilleen, juottaa ja itsekin hörpätä vettä. Luksi himoitsi lähinnä Helmin kanssa leikkimään. Etukäteen mietitty munuaisten keitinliemi (+suolat ja sokerit) maistui koiralle hyvin, olisi juonut enemmänkin kuin mitä annoin (noin 1dl). Luksi on aika huono juomaan tarjottua vettä, mutta kun sen maustaa jollakin, uppoaa koiralle oikein hyvin.

Ennen seuraavalle etapille lähtemistä tuomari tarkisti koirien tassut. Itse piti näyttää, en tiedä onko tämä yleistä SPL:n tai Palveluskoiraliiton kokeissa, kun ei toistaiseksi ole kokemusta. Lähdöissä tuomari käveli vähän matkaa pyöräletkan edelle ja katsoi sieltä ohitseen juoksevat koirat, ilmeisesti ettei kukaan onnu, ja hyppäsi sitten takana tulevan auton kyytiin.

Toka pätkä meni vielä ensimmäistä nopeammin! En voinut uskoa, kun sanottiin, että 7km on ajettu, pidetään tauko taas. Kävelytin mudiani ja juotin suunnilleen samanlaisella määrällä. Enempikin olisi taas mennyt, mutta pelkäsin että alkaa turhaan hölskyä mahassa. Koira kävi tämän jälkeen vierelleni makaamaan, kun kirjoitin tekstiviestiä. Väsyneeltä se ei ollenkaan tuntunut, lähinnä rauhoittuneelta, kun ei enää kitissyt vain Helmin luokse, kuten koko edellisen tauon. Koko matkan se oli edelleen vetänyt ja sitä piti jarrutella. Ranteeni huusi hoosiannaa, tosin jossain vaiheessa olin tajunnut laittaa vetoliinan pään niin että veto kohdistui pyörän tankoon eikä suoraan käteeni, ja se auttoikin.

Viimeisellä pätkällä, kun matkaa oli jäljellä enää pari kilometria, oli ylämäki. Ei edes mikään iso sellainen, mutta jotenkin minä vaan hyydyin siinä ihan totaalisesti. Loppupätkä meni omalta osaltani ihan ohi, en jaksanut enää yhtään keskittyä. Jalat vaan polki mutta mieli ei oikein ollut enää mukana. Enemmän siis henkinen kuin fyysinen hyytyminen, mistä lie johtui. Koira saattoi reagoida minuun, tai sitten sitäkin alkoi jo väsyttää, koska se lönkytti remmi löysällä ne viimeiset kilsat. Visusti kyllä niin edessä kuin remmi antoi tilaa, mutta ei vetänyt. Ja kummallista tämä on siksi, että kun ajan sen kanssa kaksin, se ei vedä ikinä. Ei vaikka olen yrittänyt kannustaa sitä siihen, ylämäessä varsinkaan en panisi pikku apua pahakseni. Näemmä tarvitsemme letkan koiria vieheeksi eteen!

Palattuamme autoille oli vielä tottisosuus, jonka tarkoitus oli tarkistaa koirien vireys, ei olla mikään tekninen suoritus mistä saa pisteitä. Tämä on vaihdellut aika paljon tuomareittain ja olen lukenut netistä hyvin erilaisia tarinoita - suoritusta ei ole siis mitenkään määritelty vaan se on tuomarin päätettävissä. Sen ei kai tarvitse edes olla tottista, säännöt sanoo vaan, että tuomarin tulee varmistua koirien moitteettomasta henkisestä tilasta ja etteivät ne ole menettäneet kaikkea temperamenttia ja kovuuttaan. Meille laitettiin seuruupätkä, ehkä vajaa 50 askelta suoraa, täyskäännös, sama takaisin ja pysähdys tuomarin eteen perusasentoon. Molemmat mudit ja myös kaikki muun rotuiset suoriutuivat tästä, joten koe oli kaikkien osalta hyväksytty!

Kotimatkalla sitten autoni alkoi hyytyä ja aiheutti ongelmia, mutta se on jo toinen tarina se... mainittakoon vielä, että AD-kokeen jälkeisenä päivänä Luksi sai agilitykisoista viimeisen maksi ykkösten nollansa ja nousi kakkosluokkaan. Ei rasittanut ei, ja niin sen minusta pitääkin olla. Hyvin pärjää mudikin pitempiraajaisten koirien mukana!